Rakkausteksti
On vaikea kuvata sitä onnellisuuden ja voiman tunnetta, minkä koin palatessani kotiseudulleni, lapsuuteni maisemaan. Kiirehdin tapaamaan luonnon tuttuja paikkoja ja kuin O merkkejä siitä, että Amir eläisi vielä.
En halunnut tavata ketään mahdollisesti siellä vielä asuvia ihmisiä. En kaivannut viisaita vanhuksia, en tuttukasvoisia lapsia tai lapsenlapsia, joiden piirteistä olisin voinut päätellä heidän vanhempansa. En kaivannut ketään. Vuosien ajan olin ikävöinyt vuorille. Yhdelle niistä. Amirin luokse.
Muistin itseni yllättäen pienetkin mutkat polulta, joka ei ollutkaan kasvanut umpeen, kuten olin etukäteen ajatellut. Olin valmistautunut raivaamaan kiinni kasvaneen ruohomatkan, nostamaan kaatuneet puiden rungot ja vierineet kivet tieltä. Vuodet olivat vanhentaneet minua, sitä en kiellä, mutta vuosien myötä kasvanut innostukseni palata takaisin sinne, mistä olin lähtenyt, väistytti väsymyksen, ehkä heikentyneen voimanikin.
Koira on merkillinen eläin. Aivan kuin sekin olisi ollut täällä ennen.
– Oletko elänyt täällä joskus? kysyin siltä, kun se loikki kiville ja teki suuria loikkia. - Et sinä ole enää mikään pentu, lopeta tuo hääriminen, sanoin sille.
Olin joskus havainnut ihmisten olevan ystävällisempiä, huomaavaisempia ja hellempiä koirilleen kuin puolisoilleen. Se oli kauhistuttanut minua. Olin kirjoittanutkin siitä kirjassani, joka kertoi miehestä, joka löysi viimein rakkauden lintuja ruokkivasta ja niistä huolehtivasta naisesta. Ehkä hän löysi rakkauden viimein itsestään, mutta kirjasta pidettiin juuri tuon naishahmon vuoksi. Inhosin ihmisiä, joille koira oli hellyyden kohde. Sen ymmärsi silloin, jos kotona ei ollut ketään muuta, jolle osoittaa hellyyttä. Mutta silloin, kun aamiaispöydässä olisi ollut puoliso, ja koiraa katsottiin hellästi silmiin ja sille puhuttiin kauniisti, se suorastaan etoi.
Noel oli aivan eri asia. - Meillähän on vain toisemme, eikö niin, Noel? sanoin sille ja paloittelin osan juustosiivustani ja puolet patonginpalasta. Se nousi omalta vuoteeltaan, hotkaisi herkkupalansa ja pyysi päästä syliini.
Nostin sen syliini, vaikka se vaikeutti omaa ruokailuani. Mikään ei tuntunut niin luonnolliselta ja mainiolta kuin koira, joka huokaisten painoi pään syliini. Sen kiemurainen häntä heilui, kun puhuin sille.
Lapsuudenkotini oli tyhjänä.
Olisin voinut helposti kunnostaa sen ja muuttaa sinne asumaan. Sen tutut lapsuuspaikat muistuttivat minua kirjailijahaaveistani ja olisin voinut helposti alkaa alusta kirjoittamisen. Minulla olisi kokonainen elämä kerrottavana. Voisin uudistaa kirjoittamiseni tyylin, antaa kaikelle aikaisemmin kirjoittamalleni uuden muodon – tai voisin alkaa runoilijaksi. En kirjoittaisikaan enää niin kuin näen elämän, suoraviivaisena ja tekstillä vakavuutta korostaen. En voisi alkaa maalata sanoilla, tehdä runoja ja kaunistaa kaiken näkemäni, jotta ihmiset saisivat elämästä enemmän.
Tunsin hetkittäistä valtavaa innostusta. Hankin jopa läheisestä kaupungista uudenlaisen kirjoituskoneen ja paljon paperia. Solmin jopa joitain yhteyksiä entisiin kustantajiini. He olivat suorastaan riemuissaan. Saisin julkaista mitä vain, siinä tahdissa kuin saisin valmiiksi.
Runot eivät kuitenkaan käyneet heille. Yhtäkkiä ajatus ei kelvannut minullekaan. Uusiutunut innostukseni alkaa taas kirjoittaa päättyi. Tunsin samoin kuin tavatessani uuden naisen: päätin avioitua hänen kanssaan, suunnittelin saavani lapsen tai lapsia, halusin juuri hänet lasteni äidiksi. Kuka vain heistä olisi ollut sopiva. Kunnes rakasteltuani päätin jatkaa matkaa. Enkä kuitenkaan käyttänyt heitä hyväkseni. Eivät hekään minua. Minä vain yksinkertaisesti olin mies, jonka elämä oli elettävä ilman naista.
En viihtynyt kotitalossani edes sen vertaa, että olisin käynyt läpi lapsuuteni muistoja. Todellisuudessa olin jo vuosien ajan suunnitellut palaavani kotiseudulleni, mutta jatkavani lapsuuskodistani matkaa siellä edes pysähtymättä suoraan vuorille, etsimään olisiko Amirin rakentama talo vielä olemassa. Se olisi ehkä hylättynä rapautunut kelvottomaksi asua. Ehkä se oli vallattu.
Olin kuullut, että monia taloja oli vallattu, rikottu ja sotkettu ilman mitään tarkoitusta. Amirin talosta en uskonut sitä. Hänen voimansa ei olisi sallinut kenenkään astuvan sinne turmeleminen mielessä. Saatoin kuvitella, että sinne olisi löytänyt tiensä ihminen, joka oli vailla voimapaikkaa. Turvaa, jonka se paikka tarjoaisi ilman Amiriakin, niin uskoin.
Paikallinen pieni hotelli oli onneksi tuntemattomien omistuksessa. Sain olla rauhassa. Edes hotellin aamiaishuoneen kirjahyllyssä ei ollut yhtään kirjaani. Joku kirjoittamistani ja kääntämistäni kymmenistä teoksista olisi voinut sattumalta joutua sinne. Olin helpottunut, kun en löytänyt niitä. Sain olla tuntematon kotimaallani.
Noel sen sijaan sai uusia ystäviä joka päivä: se valloitti viisaudellaan ja nokkeluudellaan haluamansa ihmiset. Paras sen tempuista oli sen puhe: se murisi hiljaa, mutta heilutti samalla häntäänsä. Se kierähti kerran ja jäi selälleen makaamaan. Siitä se lenkautti itsensä jaloilleen. Hassu pieni temppu, mutta se sai ihmiset nauramaan. Mokoma koira. Katsellessani sitä voin kuitenkin todeta, etten sen kuuden elinvuoden aikana ollut kertaakaan tuntenut sitä kahleena, tai että se olisi ollut minulle hankala hoidettava. Päinvastoin – olin monin verroin iloisempi mies sen kanssa kuin ilman sitä.
Lähtiessäni hotellista olin varustautunut siihen, etten tule enää takaisin. Hyvästelin ajatuksissani kaikki ne talot, kadut ja pihojen kiveykset, jotka olivat kuuluneet lapsuuteeni, kasvuuni, ihmettelyyni elämästä ja ehkä jollain tavalla myös kaikkiin niihin ratkaisuihin, joita olin tehnyt. En tiedä, miten paljon kotipaikka ja sen ihmiset vaikuttavat ihmisen tulevaisuuteen. Minä en usko siihen, että se olisi niin tärkeää kuin sanotaan. En tunnusta äitini ja isäni lisäksi yhtään sellaista henkilöä, jolta olisin voinut oppia elämälleni tarpeellisia, ratkaisevia asioita. Amir oli tietysti jotain aivan muuta. En voinut edes ajatuksissani pitää häntä elämääni vaikuttavana henkilönä. Pelkkiä sanoja! Hän oli osa kasvuani, osa kokonaista elämää. Ilman hänen kanssaan viettämiäni keskusteluhetkiä, ilman jokaista maasta kaivettua matoa, sadeilmaa en olisi minä.
Amir on osa minua kuin talo, jonka hän rakensi vuoren rinteelle. Kokonaisen talon ottaminen pois vuorelta ei jättäisi vuorta entiselleen. Se olisi ilman muuta rikottua kuin sellaisen ihmisen elämä, jolta otetaan väkivalloin pois osia elämästä.Noel juoksi edelläni. Se kääntyi vuorelle johtavalle pienelle tielle.
– Tiesin, että osaat kotiin, Noel, sanoin sille kuin rakkaalle ystävälle kotiinpaluun onnea jakaen.
Olisin voinut ottaa taksin, ja luullakseni vuorille kulki nykyään jo bussejakin. Halusin tehdä matkan niin kuin ennen, kävellen hieman ennen hämärää. Kantamukseni eivät painaneet paljoa, sillä olin ottanut mukaani vain kaikkein tärkeimmän: taskulampun, vähän ruokaa, joitain kevyitä vaatteita ja sadeviitan. En ollut halunnut ajatella elämääni pidemmälle. Jos löytäisin Amirin talon ja se olisi siinä kunnossa, että voisin asettua sinne asumaan, hankkisin kaiken tarpeellisen. En halunnut pettyä.
Olisin pettynyt, jos olisin laskenut kaiken varmaksi jo etukäteen, ottanut varusteet pitkää asumista varten, ehkä huonekalujakin. Sitten olisin saapunut perille, ja olisin löytänyt talon revittynä, Amirin muisto häpäistynä. En usko, että minulla olisi ollut riittävästi elinvoimaa rakentamaan kaikkea uudelleen.
Amir olisi pystynyt siihen, en minä.
Olin jo etukäteen päättänyt pysähtyä suurten kivien luona.
– Pysähdy, Noel! Tule tänne! huusin koiralle, joka oli jo kaukana.
Se haukkui lintuja, vaikka se rakasti niitä.
– Hullu koira, rakastaa lintuja sen sijaan, että söisi niitä niin kuin kunnon koirat. Sehän on niin suurikin, että voisi olla perimältään lintukoira, monet sanoivat Noelin puuhia seuratessaan. Se todellakin oli koira, joka rakasti lintuja pennusta lähtien.
En ollut kehdannut kertoa kenellekään, että Noelin paras ystävä oli ollut harmaanvalkoinen vanha kyyhkynen. Ne nukkuivat hotellin parvekkeella Ranskassa. Minulla on siitä valokuviakin, mutta en ole näyttänyt niitä edes tapaamilleni naisille.
Suuret kivet näkyivät vuoren rinnettä kiipeävien polulle. Niiden luokse päästäkseen piti poiketa polulta, ylittää kaksi vuoristopuroa ja kiivetä vielä pienen kumpareen päälle. Kumpareelta joutui tekemään pienen loikan, jotta olisi päässyt istumaan tai seisomaan suurille kiville.
– Täältä olen saanut kaiken voimani, Amir oli kertonut minulle. Me olimme todella usein istuneet suurilla kivillä. Siellä emme puhuneet paljon, kun muualla tuntui siltä, että me vain puhuimme. Tai Amir puhui ja minä kuuntelin. Tai minä puhuin ja Amir kuunteli.
Täällä suurilla kivillä me kuuntelimme molemmat. Täältä näkyi kauas joka suuntaan. Täältä saattoi seurata vuodenaikojen vaihtelua, kotkanpesän rakentamista tai mitä tahansa, mitä muut eivät nähneet. Joskus saapuessani Amirin talolle polkupyörälläni en löytänyt Amiria mistään. Riensin suurille kiville ja löysin hänet sieltä.
Ihmeen kevyesti pääsin kiipeämään suurille kiville. Noel istui hiljaa ja asettui pian makaamaan kivistä suuremman laelle. Se painoi silmänsä kiinni aivan kuin olisi kuunnellut unta. Minäkin suljin silmäni. Tunsin erikoista onnellisuutta ja rauhallisuutta. Ilta oli jo melkein liian hämärä voidakseni turvallisesti, kivikossa kompastelematta jatkaa matkaani Amirin talolle. En kuitenkaan halunnut vielä lähteä. Noelkin näytti vastoin tapojaan nukkuvan. Se avasi silmänsä vain pienen peippolinnun lennähtäessä kivelle aivan sen kuonon viereen. Noel huomasi linnun ja sulki silmänsä uudelleen.- Ystävä sinullekin, sanoin Noelille.
Vastaa