Onnellisuusteksti
Harvoin heräsin naisen viereltä aamulla. Tänään kuitenkin huomasin haukottelevani ja kääntäväni unista kehoani nuoren naisen vierellä.
- Huomenta, sanoin ja tarkoitin sitä. Vierelläni lepäävä nainen tuntui yhtä aikaa tutulta ja vieraalta. Hän tuoksui hyvältä. Hänen äänensä kuulosti tutulta. Huomasin etsiväni jokaisesta tapaamastani naisesta Heleniä, Aurioniakin ehkä.
Aluksi häpesin itsessäni tuota etsimistä, jolle en osannut antaa nimeä. Toisaalta olin oppinut rytmin omaan elämääni; etsiä ja löytää, löytää ja etsiä. Samaa matkaa tein vuodesta toiseen. Olin yksin, ja yksinäisyydestäni löydyin kuitenkin toisen viereltä. Ehkä olin tullut lempeämmäksi itseäni kohtaan.
– Miksi olet niin julma? nainen kysyi yllättäen.
– Julma?- Olet mies, joka ei jää naisen luokse, eikö niin?
En sanonut mitään. Tuo nuori nainen oli ensimmäinen, joka sai sanottua sen, minkä useampi olisi varmaan sanonut, jos olisin jäänyt aamuun asti heidän viereensä.
– Aika on ainoa ystäväni, muuten olen kulkuri, jolle on tärkeämpää tehdä matkaa kuin jäädä jonnekin. Esimerkiksi tänne sinun elämääsi. Ei se minusta ole julmaa. Miksi se on sinusta julmaa?
mme puhuneet paljoa. Aivan kuin ilmassa olisi ollut riitaa, joka tuntui lempeämmältä kuin riidattomuus. Me jatkoimme syleilyä, viivytimme hellyyttä, jonka kykenimme tarjoamaan toisillemme. En muista hänestä mitään muuta kuin ajan, jonka jaoimme. Monta ihmeellistä hetkeä, suudelmia, jotka tuntuvat yhä huulillani.
En ollut koskaan todellakaan jäänyt yöksi tuntemattoman naisen luokse, puhumattakaan, että olisin syönyt aamiaista heidän kanssaan. Heidän? Hänen? Sotkin jo ihmisten määränkin, vaikka olin elänyt yksinäisyydessä. Olin varmaan sekoamassa, vaikka elämäni kulki suurinta mahdollista rauhan rytmiä.
Kaipasin Amiria. Vihaan kohta itseäni. Onhan minun tultava toimeen ilman Amiria, vierasta vanhusta, herran tähden!
Joskus mieleni olisi tehnyt kysyä tapaamieni naisten mielipidettä siitä, mitä he ajattelivat Amirista. Vanhasta miehestä, jonka luokse lasten ei olisi haluttu menevän, jonka luokse lapset kuitenkin halusivat mennä. Jonka luokse aikuiset, viisaina pidetyt kylänvanhimmat, menivät, kun heillä oli keskusteltavaa ja kysyttävää rakkaudesta, elämästä, kuolemasta. Mitähän naiset olisivat sanoneet Amirista? Olisivatko he nauraneet hänelle? Aikuiselle miehelle, jonka olisi pitänyt tietää elämän kysymykset ilman alituista neuvonantajaa.
Croissant, vaaleaa voita, maitokahvia ja aurinkoa parvekkeellinen.
– Otatko lisää kahvia? nainen kysyi. - Etkö halua edes tietää nimeäni? hän jatkoi.
Nauroin ja sanoin, etten halua tietää hänen nimeään.
– Tunnen sinun tuoksusi ja kuulen sinun äänesi, se riittää kummallekin, eikö. Nousin vuoteelta pukeutuakseni.
Olin lähdössä seuraavalla junalla jo vähitellen kohti kotiseutuani.
– Älä lähde vielä, nainen sanoi. Hän piti hellästi sylissään kangasta, jonka sisältä kuului ääni.
– Koiranpentu, älä anna minulle eläintä, sanoin pelästyen. Nainen pyysi minua istumaan vuoteelle. Hän otti kankaan pois koiranpennun päältä, asetti muutamaviikkoisen syliini ja nauroi sydämellisesti.
– Ota se, se on sinulle.
– Tämä ei ole hauskaa, en halua itselleni eläintä, joka sitoo aikaani, vaatii huolenpitoani ja estää minua elämästä.
Nainen säteili nauraessaan. - Kuinka pieni koiranpentu voi sitoa sinua, joka et ole missään kiinni, hän ilakoi.
Lähdin hänen talostaan mukanani pieni koiranpentu, Noel.
Silloin se oli viisiviikkoinen, rodultaan elämää nähneiden kulkukoirien rakkauslapsi, niin luulen. Ainakin pennusta kasvoi sopusuhtainen, merkillinen ja ylväs koira. Eläin, joka ei jättänyt minua hetkeksikään, ellen minä jättänyt sitä. Eläin, joka opetti minut nauramaan itselleni ja – joka todellisuudessa käänsi lopullisesti elämäni matkasuunnitelmat. Nainen, lahjakoira ja aamiainen aurinkoisella parvekkeella muuttivat suuntani. Kaikki ne olivat asioita, joita olin yrittänyt välttää koko miehen elämäni. Häpesin vähän sitä, että aloin puhua koiralleni. Onneksi olin etääntynyt ystävistäni ja kirjailijatuttavistani niin, etten enää tavannut heitä muutoinkaan. En usko, että he olisivat ymmärtäneet, kun eräänä aamuna vähän ennen junan lähtöä asemalta sanoin Noelille:
– Emmehän me kuole, emmehän?
Se katsoi minua ja asettui istumaan lähelleni. Se oli sen merkki siitä, että kaikki oli hyvin.
Vastaa