Teksti 2
Tempo – epävirallinen kirjoittamisen ”maailmanennätys” – leikkimielinen tempaus järjesttiin Kansainvälisenä Kirjanpäivänä vuonna 2004! Kirja elää – aivan niin kuin kirjat aina elävät.
1 Aika on ystäväsi
Aika on ystäväsi, hän sanoi minulle kauan sitten. Olin silloin vielä hyvin pieni poika. Tuskin kahdentoista. Amir, jonka nimikin tuntui aivan vieraalta, oli vanha vihainen mies, jonka luokse lapset eivät saaneet mennä. Ainakaan ilman aikuista.
Amir asui vuorilla. Vanhoilla rikkinäisillä polkupyörillä hänen luokseen oli parasta kulkea; kivenmurikat kumirenkaiden alla eivät haitanneet, suuren kumpareen kohdalla joskus sattuva kaatumishaaverikaan ei haitannut. Keltainen polkupyöräni oli parhaan kiiltonsa nähnyt, suurimpaan vauhtiinsa yltänyt jo vuosia sitten. Joten, jos halusi Amirin luokse aikuisilta salaa, oli paras hakea vajasta keltainen vanha polkupyörä, odottaa hämärän tuloa ja sitten ampaista kohti vuoria. Kellolla ei ollut väliä, me lapset tiesimme, että Amirin luokse sai mennä milloin vain. Aikuisten kertoman mukaan Amir ei edes nukkunut. Tarina, jota ei kukaan halunnut uskoa todeksi, kertoi, että Amir oli yli-inhimillinen. Tai, toisaalta, juuri siksi hänen luokseen me lapset halusimme. Ainakin pojat.
-Aika on ystäväni?
Olin jälleen karannut kotoa, sanonut isälle meneväni ystävieni luokse pelaamaan kivineroa. Kivinero oli peli, jossa jokainen pelaaja haki metsästä erikoisimman mahdollisen kiven ja liitti sen johonkin muuhun luonnonmateriaaliin. Toisten piti arvata, mitä se esitti. Se, joka antoi parhaan selityksen nopeimmassa ajassa, oli kivinero.
Olin voittanut kivineron arvon usein. Itse asiassa kannoin kivineron monivuotisen mestarin arvoa.
-Miksi sinä sanot, että aika on ystäväni? uusin kysymykseni Amirille. Rakastin hänen vanhoja kasvojaan. Tiesin, että paras metsästäjätoverini Rob piti Amiria pelottavana. Se oli hyvin ymmärrettävää: jotkut aikuisetkaan eivät halunneet tavata Amiria. Tai, useimmat eivät halunneet.
– Amir on ilkeä. Ihmisistä ilkein, sanoivat monet. – Mitä vanhemmaksi Amir tulee, sen kauheampi hän on toisille ihmisille, toiset uhosivat. – Jos hän olisi edes ystävällinen, joskus, voisimme kuvitella kutsuvamme hänet meille aterioimaan, sanoi minunkin setäni, joka asui lähinnä Amiria. Mutta hänkään ei kutsunut Amiria koskaan aterialle.
Amir puhui hiljaisella äänellä. Paljon hiljaisemmalla äänellä kuin aikuiset miehet yleensä. Hänen äänensä muistutti ukkosmyrskyä, joka kuuluu kaukaa järven takaa. Ei, vaan oikeammin Amirin ääni oli kuin kosken pauhu, joskin koskea lähellä ei voi silloin olla. Ehkä kahden ja puolen kilometrin päässä ja niin, että pieni metsäkaistale jäisi väliin. Sellaiselta, juuri sellaiselta Amirin ääni kuulosti. Ja ajattele nyt, mikä onkaan turvallisempi ääni kuin ukkosjylinä tai kosken pauhu, jostain hiukan kauempaa, kun itse on aivan turvaa lähellä! Sellainen Amirin ääni minun sydämelleni oli. Juuri sellaisena turvallisena, kiireettömänä sen muistan vuosien takaa. Aivan sieltä asti, kun olin aivan pieni ja ensimmäistä kertaa hänen luonaan vuorilla.
Amir asui vuoren rinteellä, jonne hän oli omin käsin rakentanut talon, jossa oli asunut siitä lähtien, kun hän lähti lapsuudenkodistaan. Amirin tarinat olivat jännittäviä. Vaikka minäkin metsästin, en olisi suurimmissa haaveissanikaan voinut kuvitella metsästäväni suuria petoja.
– Minä en pelännyt lapsena mitään, en mitään. Pelko tarttuu ihmiseen toisista ihmisistä, siksi me pelkäämme sitä enemmän, mitä vanhemmiksi me tulemme, Amir puheli keittäessään minulle herkullista suklaamaitoa. Hän kääntyi hellalta ja kaatoi ruskeasta kolhiintuneesta kannusta suklaamaitoa minun nimikkokuppiini. Olin itse saanut valita sen Amirin astiakaapista.
Join aina samasta kupista hänen luonaan. Kupissani oli suuri korva, siihen olisi mahtunut kaksi kättä pitämään kuumaa juomaa.
Halusin aina Amirin puhuvan ajasta. Minulla oli hyviä tovereita, mutta en ollut löytänyt ystävää. Todellista, jollaisia tiesin aikuisilla olevan. Heitä, joihin voi luottaa, heitä, joilta sai apua, kun sitä tarvitsi. Esimerkiksi, jos katto alkoi rankkasateen jälkeen vuotaa. Silloin paras ystävä jätti oman kotinsa ja tuli rakentamaan kattoa ehjäksi. Ja lopuksi syötiin yhdessä kiitokseksi ystävyydestä.
Minä olin mielestäni riittävän vanha löytämään rakkaimman ystävän. Yritykset olivat kuitenkin kaikki epäonnistuneet. Juuri, kun luulin voivani luottaa, ystävyys mureni silmieni edessä. Ajatus siitä, että aika olisi paras ystäväni, kiehtoi minua suuresti. Pyöräillessäni kuoppaista kivipolkua Amirin luokse olin päättänyt keskittyä uuteen, elämäni tulevaan parhaaseen ystävään, aikaan. Amir saisi opettaa kaiken siitä!
– Kiitos, sanoin suklaajuomastani. Amir hymyili. Me menimme ulos talon edustalle. Amir istui suurella kivellä, minä pienellä. Aurinko oli lämmittänyt niin kuin vain huhtikuun kevätaurinko oli kyennyt varhaisilla voimillaan tekemään. – Lapset tietävät enemmän kuin aikuiset, Amir sanoi. Tämä koskee kaikkia kulttuureja, kaikkia aikakausia. Lapsi syntyy ymmärtämään, sen jälkeen kaikki riippuu siitä, saako ymmärrys hengittää vai tapetaanko se. Minä tiesin, mitä ymmärryksen tappaminen tarkoittaa. Yhtäkkiä asia, joka on ollut selvä, ei enää saakaan olla olemassa. Minun mielestäni ihmisen ymmärtäminen oli helppoa. Amir kiisti tämän.
-Jos haluaa ymmärtää toista ihmistä, on annettava jokaiselle sanalle tilaa, hän sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin. En ollutkaan ennen huomannut, miten siniset silmät hänellä oli. Kun katsoin häntä alhaalta päin, pieneltä kiveltä, hänen kasvonsa piirtyivät sinistä huhtikuista taivasta kohden.
– Sinulla on taivaanväriset silmät, Amir. Amir vastasi hymyillen, kuten aina.
– Niin sinullakin. Me nauroimme. Kun Amir nauroi, hänen vahvat hartiansa hytkyivät. – Pidätteletkö sinä naurua, niin, ettet päästä sitä kaikkea pois itsestäsi? kysyin. Amir nyökkäsi. -Tätä juuri tarkoitin. Lapsena ihminen nauraa kaiken ulos, vuodet pitävät naurun sisällä kuin puu vuosikasvunsa renkaat.
– Tarkoitatko, että kun aivan vanha ihminen nauraa, hän päästää kaikkein vähiten naurua ulos itsestään?
Juuri tällä tavoin vietin Amirin luona tuntikausia, iltakausia, hämärästä pimeään. Olisin rientänyt hänen luokseen jo aamulla heti, kun aurinko nousi, jos olisin vain tiennyt, mitä kerron kotona. Äiti tiesi, että käyn Amirin luona. Isäkin tiesi. Koskaan siitä ei kuitenkaan puhuttu.
– Me ymmärrämme, mutta naapurit eivät, sanoi äiti kerran peitellessään minua nukkumaan. En sanonut siihen mitään. Amir oli opettanut, että elämässä pääsee syvemmälle, kun vain harvoin sanoo takaisin.
– Ihmiset sanovat takaisin, Amir sanoi selvästi harmissaan.
Pyöräilin takaisin kotiin. Ilta oli vierähtänyt liian pimeäksi ja minua pelotti, vähän. Tunsin tien kotiin ja osasin varoa suuren kuusen kohdalla pettävää jyrkkää mutkaa. Lisäsin vauhtia. Tänään olin saanut vastauksen Amirilta, ja halusin miettiä sitä lisää vasta kotona, peiton alla. Tämä oli elämäni tärkein päivä – olin saanut ajasta ystävän.
– Et menetä tätä ystävää milloinkaan, ellet itse petä sitä, Amir oli sanonut ja hymyillyt sellaista hymyä, etten muistanut häneltä koko elämäni aikana saaneen samanlaista hyväksyntää. Olin riemuissani. Liitin Amirin lämpimän hymyn, polkupyörämatkan ja ajan, uuden ystäväni, ikuisiksi ajoiksi yhteen.
Vastaa