Makuuhuoneteksti
Tunsin itseni kaikkea muuksi kuin kuuluisaksi kirjailijaksi seistessäni odottamassa taksia sairaalan edustalla. Oli kesä, aurinko paistoi kuumasti. Toivoin, ettei kukaan tunnistaisi minua. Halusin olla tuntematon kaikille. Ilman kiireen kirousta olisin varmasti jäänyt sairaalaan vapaaehtoisesti vielä vähäksi aikaa. Olisin jututtanut sairaanhoitajia, valvonut heidän seuranaan öitä, puhuttanut potilaita ja kirjannut kaiken tarkasti mustakantiseen pieneen muistikirjaani. Niitä oli kodissani kaikkialla. Olin ostanut kokonaisen pienen kirjakaupan varaston vuosia aikaisemmin. Enkä sen jälkeen ollut löytänyt niin täydellisesti tarkoitukseensa sopivia muistikirjoja; taskuun sopivia, pehmeitä käteen ja käteviä. Lisäksi ne näyttivät erinomaisilta ja tehokkailta, järjestelmällisiltä kirjahyllyssäni. En ollut hukannut ainuttakaan. Tunsin hetkittäin huolta, mistä löytäisin uusia muistikirjoja, kun mustat tulisivat täyteen kirjoitetuiksi.
Amir olisi nauranut tällekin. Hän ei huolehtinut minkään loppumisesta, ei kyllä alkamisestakaan.
Ystävällinen sairaanhoitaja tuli tauolleen. Hän muisti minut osastolta.
– Haluaisin lukea kirjojanne, hän sanoi minulle ja antoi pienen valkoisen paperinpalan käteeni. Siinä oli hänen nimensä ja osoitteensa.
– Tekin olette Helen, sanoin ja hymyilin hänelle. – Minäkin?
– Niin. Minun olisi kenties pitänyt liittää elämäni erääseen Helen-nimiseen naiseen joitakin aikoja sitten.
– Miksette tehnyt niin? - Hän esitti pelkkiä kysymyksiä, enkä jaksanut vastata niihin. Vaikka olisin vastannutkin, ei hän olisi jaksanut kuunnella vastauksiani. Ei siitä olisi tullut mitään, sanoin.
– Sotkette asioita, hän sanoi, otti lapun pois kädestäni ja lähti takaisin sairaalaan, omiin tehtäviinsä.
Taksi tuli. Kysyin taksinkuljettajalta, mitä hän tiesi naisista. Hän pudisti päätään ja ilmoitti, ettei osaa mitään kieltä. Olen yhä varma, että hän vältti aihetta, mutta olisi osannut englantia.
Olin antanut taksille osoitteeksi hotellini, mutta muutinkin kesken ajomatkaa suunnitelmiani. Kirjoitin paperille osoitteeksi rautatieasema. Ilmeelläänkään ilmoittamatta hän kääntyi seuraavasta suuresta risteyksestä ja muutti suunnan haluamakseni.
En halunnut mennä takaisin hotelliin, eivätkä sinne jättämäni tavarat olleet minulle yhtäkkiä lainkaan tärkeitä. Kirjoittaisin hotelliin kirjeen, jossa pyytäisin heitä hävittämään henkilökohtaiset tavarani tai ratkaisemaan niiden kohtalon haluamallaan tavalla. Päätin olla tarvitsematta mitään, mitä ei juuri sillä hetkellä ollut mukanani. Kaikki siis mahtui pieneen käsimatkalaukkuun, jonka saisin ottaa mukaan jopa lentokoneen sisätiloihin. Tunsin itseni vapaaksi. Valitsin junan, joka veisi mahdollisimman kauas maaseudulle. Tein junassa suunnitelman loppuelämälleni: matkustaisin mahdollisimman pian takaisin lapsuuteni maisemiin, jättäisin kiireen kauas taakseni ja antautuisin omalle sielulleni, luonnolle ja vaikka matojen etsimiselle. En ollut valmis uhraamaan aikaa, parasta ystävääni, elämälle, joka ei antanut minulle mitään.
Minua yritettiin tavoittaa sähkeitse, puhelimitse ja kirjeitse. Matkani kesti kauan, paljon kauemmin kuin olin osannut aavistaa. Mutta päätös, päätös on kuitenkin enemmän kuin pelkkä aikomus. Ja päätöksen olin tehnyt.
Taksissa, kesken matkaani takaisin hotelliin ja takaisin kiireen kaoottiseen maailmaan. Mikään ei saisi minua pyörtämään päätöstäni. Ei raha, ei kukaan ihminen, eivät mitkään houkutukset, joita toiset ihmiset minun ulkopuoleltani voisivat minulle esittää. Miten mielelläni kerronkaan näistä rauhan rytmissä kulkeneista vuosistani. Järkyttävintä kokemuksistani eivät suinkaan olleet ihmisen etsinnässä viettämäni hetket: tapailin kyllä joitain naisia, nautin tuokioista heidän kanssaan, ja jäivätpä jotkin heistä viipymäänkin elämääni. Mutta ennen pitkää tunsin levottomuutta ja jatkoin matkaani ilman ketään.
En tuntenut itseäni yksinäiseksi, paremminkin tunsin itseni liian täydeksi ihmiseksi jakaessani elämääni naisen kanssa. Toiset ymmärsivät paremmin, toisen huonommin, kun ilmoitin jatkavani matkaa.
Luulin tapaavani Helenin. Se tapahtui kerran vieraillessani eräässä collegessa Englannissa. Otin harvakseltaan yhä vastaan kirjailijakutsuja – puhumiseen kirjoittamisesta en ollut suinkaan väsynyt. Luovuin melkein kaikista vierailuista, mutta nuoret tulevat kirjailijat saivat minut lähtemään pitkienkin matkojen taakse. En tiedä, miksi ne eivät tuntuneet työltä, kaikki muu sen sijaan tuntui
– Ihailen teidän katsettanne, sanoi kerran eräs nuori kirjailijattaren alku. Muistin erään lukemani klassikon: siinä kirjailija oli rakastunut oppilaaseensa. En vastannut tuohon ihailuun, vaan pakenin paikalta kesken kaksipäiväisen esiintymiskutsun. Tuo nuori nainen oli niin tarkoin muistuttanut Heleniä, että olin varma, että hän oli Helen tai Helen oli hänen äitinsä. En kysynyt. Pakenin.
Rakastuin omaan elämääni, rauhaan siinä ja tilaan, josta nyt ymmärsin Amirin aina puhuneen. Muistan joitain elämän kohokohtia, kun löysin tuon rauhan keskellä ihmismerta, metrossa, täydessä junassa, suurkaupunkien ihmisvilinässä tai jättiläisten kauppakeskusten hullunmyllyssä. Olin kadottanut kaikki tuttavani jonnekin. Kahden vuoden kuluessa siitä, kun sairaalan pihalta matkustin kohti englantilaista maaseutua, olivat harventuneet yhteydenotot kaikkialta kirjamaailmasta, lehdistöltä. Yhtään haastattelupyyntöä ei ollut tavoittanut minua pitkään aikaan. Yritin olla itselleni täydellisen rehellinen: kaipasinko niitä, odotinko niitä. Näin edessäni Amirin katseen, kun hän haki minusta totuutta. Olisin pärjännyt tässä, vaikka hän olisi seissyt luonani.
Minä en kaivannut sitä maailmaa, jossa rauha oli kuollut kiireeseen.
Olin todella oppinut pitämään junista. Minulla olisi ollut varaa matkustaa hienoimmissa, kalleimmissa luokissa ja vaatia parasta palvelua, mutta en halunnut sitä. Seisoin kerran lippuluukulla rautatieasemalla viikonlopun alun kiireisimpään aikaan, kun kuulin kalliisti pukeutuneen naisen korottavan ääntään: – Tällä lipun hinnalla minä voin edellyttää…
Olin oppinut Amirin myötä vihaamaan sanaa edellyttää. Muistin kirkkaasti lukuisia keskusteluja ollessani pieni poika.
– Elämältä ei voi edellyttää mitään, ainoa, jolta voi jotain edellyttää, olet sinä itse. Katsoin naista tarkemmin. Hänessä oli tuttuja piirteitä, ja sekä toivoin että pelkäsin, että nainen olisi Helen.
Ei, hän oli tuntematon, ei Helen, jota olin mielessäni kuljettanut mukanani niin kauan, vuosia. Olin myös tavattoman helpottunut, olisin hävennyt, että Helen olisi ollut niin vastoin Amirin elämänohjeita. Minun naiseni ei olisi voinut edellyttää mitään, hänen olisi pitänyt kunnioittaa Amirin opetuksia.
Muutin suunnitelmiani ja käännyin pois lippuluukulta. En menisi junaan, jonka parhaissa luokissa matkustaisi tuollainen nainen. Onneksi hän ei ollut Helen, todellakin.
Otin taksin ja pyysin kuljettajaa ajamaan lentokentälle niin pian kuin hän vain voisi ajaa. Yritin selittää hänelle innoissani, että matkustaisin aivan minne tahansa. Ensimmäisellä vapaalla lennolla minne päin maailmaa vain. Yritin sanoa myös, että olen – olin ollut – kuuluisa kirjailija, mutta hän vaikutti apaattiselta eikä vastannut mihinkään keskusteluyrityksiini. Petyin, mutta sitten nauroin ääneen.
Hänhän oli kuin minä: en ollut ottanut vastaan ihmisten kysymyksiä sen paremmin kuin kokemuksiaan, toiveitaan tai pettymyksiään enää pitkään aikaan. Olin kaikilla inhimillisillä keinoilla antanut ymmärtää, että halusin olla etäinen. Mitä olisin ihmisten irtonaisilla sanoilla tehnyt. Olisin vain kuluttanut aikaa vieraiden elämään, heidän yksityiskohtiinsa, jotka eivät minulle merkinneet mitään.
Vastaa