Ehkä yksinäisyys sittenkin oli elämäni suurin virhe. Ajattelin niitä naisia, erityisesti Heleniä ja Aurionia, jotka olin jättänyt taakseni. Pohdin, millaista elämäni olisi ollut, jos olisin solminut ihmissuhteen, antautunut rakkaudelle ja perustanut perheen. Niin kuin niin monet ystäväni, lukijani ja tuttavani.
Useat olivat epäonnistuneet, jotkut eivät. Taisin tuntea jonkin onnellisenkin pariskunnan.
Juuri, kun minulla oli elämäni paras aika, kuten sanotaan, tartuin kiireen kiroukseen. Kalenteriani ei täyttänyt kukaan muu kuin minä, kuuluisuuteni antoi minulle toisaalta työrauhan, toisaalta rauhan sitä kautta, että minun ei enää tarvinnut pohtia, tarvitsiko maailma minua vai ei. Sain olla rauhassa tai esillä, sain itse päättää sen. Nimikirjoituksiani pyydettiin silloinkin, kun esiinnyin tuntemattomana.
Junamatkat, lentomatkat, jopa taksimatkat olivat täynnä ihmiskontakteja. Jos olin myöhässä, odottajat pahoittelivat, en minä! Olin kuuluisa ja kuuluisuuden yksinäisyydenkin sain osakseni, jos halusin. Juhlakutsuja tulvi, sain olla toisten kuuluisten kollegojen seurassa parrasvaloissa, mikäli niin halusin.
Kiireen edessä olin kuitenkin voimaton, alusta alkaen. Kiire kuristi, valvotti, ahdisti ja toi tuskaa. Milloinkaan aikaisemmin minulla ei ollut ollut niin paljon aikaa omassa käytössäni kuin nyt – eikä milloinkaan niin kiire kuin nyt.
Kirjojani myytiin, uusista käännöksistä tehtiin sopimuksia. Kustannussopimusten prosentteja nostettiin heti, jos viivyttelin vastauksissani. Rahasta ei todella ollut puutetta, sijoittajat kävivät puheillani. Minun kanssani neuvoteltiin hyväntekeväisyyskohteista, lahjoitusten määrästä ja uusista ideoista, joihin minua toivottiin taloudelliseksi tukijaksi. Minulle luvattiin rahasummia vastaan merkitystä maailman katastrofien estämisessä. Amir olisi varmaan nauranut, jos olisi kuullut minulle kohdistetetut suuren ihmisen kuvat:
– Et kai usko, että tärkeytesi kasvaa sen mukaan, minkä ihmiset sinulle antavat.
Et kai usko! Voi Amir, tahtoisin, että olisit mukanani juuri nyt! Jos voisit tulla vain kerran, tahtoisin, että se kerta olisi juuri nyt! Voisit sanoa minulle, mikä on viisainta? Elää yksin, vai ottaa rinnalleni toinen ihminen? Sano minulle, onko se hän! Sano hänelle, olenko se minä! Amir, tule tämän yhden kerran, pyydän sinua!
Amir olisi tiennyt, mikä minua vaivaa. – Kiireen kirous on kirouksista kaikkein viheliäisin, hän sanoi kerran. Muistan sen nyt. Me olimme sateisena päivänä keräämässä matoja vuoren rinteellä olevasta villiruusujen kasvupaikalta. Me kalastimme paljon ja sen vuoksi keräsimme matoja niin usein kuin vain saatoimme. Minulla oli punainen pieni metallinen ämpäri, Amirilla ruostunut pieni lapio.
– Kiireeseen kuolet, jos päästät sen herraksesi, Amir sanoi ja nosti suuren madon ämpäriin laitettujen vihreiden kosteikkoruohojen sekaan.
– Minäkin olin kerran kuolla siihen. Amir kertoi yrityksestään tehdä työtä siellä, missä muutkin tekivät. Hän oli toiminut autonkuljettaja ja rahdannut suuria kalkkieriä kaupungeista kaupunkeihin.
– Se ei sopinut minulle. En pitänyt edes kelloa, ja silti olin kuristua kiireeseen. Minusta tuntui joka hetki, kun minun olisi pitänyt olla jossain muualla kuin olin. Se oli hirvittävää. Olin sairas kiireestä.
- Kauanko ajoit kalkkia, Amir? kysyin ja kiskoin suurta matoa mullasta laittaakseni sen aiemmin pyydettyjen seuraksi punaiseen ämpäriin.
– Kolme kuukautta. Toipumiseen meni melkein vuosi. Toista kertaa en koskaan yrittänyt. Mutta jo pelkkä kuorma-auton ääni kaukaa kaupungista sai minut tuntemaan samoja ahdistuksen tunteita kuin silloin, kun olin itse kuorma-auton ratissa keskellä suurkaupungin liikennettä, Amir sanoi ja näytti niin vakavalta, että uskoin joka sanan. Miksi edes olisin epäillyt hänen sanojaan. En tehnyt sitä yleensäkään. Olin samassa tilanteessa kuin hän. En ajanut kuorma-autoa, en käynyt kauppaa kalkkilasteista, kirjoitin kevyellä mukanani kulkevalla matkakirjoituskoneella kirjoja, joita kuljettivat ja pakkasivat muut ihmiset.
Heräsin aamuyöllä aina samaan aikaan. Olin hiestä märkä, vaikka huoneeni kotona ja hotelleissa olivat ilmastoidut. Näin unia, joita en olisi halunnut nähdä. Samat painajaiset toistuivat – olin niissä aina myöhässä sovituista tapaamisista. Pyysin anteeksi, pahoittelin ja tunsin syyllisyyttä. Minulla ei ollut perhettä. Äitini ja isäni olivat kuolleet jo vuosia sitten, enhän ollut perustanut perhettä. Minulla ei ollut lapsia, sisarukseni asuivat niin kaukana, etten ollut edes setä tai eno. Tuskin veljieni ja sisarteni lapset olisivat tunnistaneet minua muualta kuin lehtikuvista kirjailijahaastattelujen yhteydessä. Emme lähettäneet edes postikortteja toisillemme.
Eräänä yönä minun oli pakko hälyttää hotellin henkilökunta viemään minut sairaalaan. Muistan vieläkin, miten sairaankuljetusauto vei minut kultakirjaimin kirjaillusta hotellikäytävästä hienosti puetun hovimestarin oven avauksen kautta englantilaiseen sairaalaan. Kultaiset ovenkahvat vaihtuivat sairaalateräksen steriiliin kiiltoon.
– Te olette ylirasittunut, herra kirjailija, sanoi lääkäri. Samalla hän kehui kirjojani, sanoi pitävänsä erityisesti romaaneista, joissa päähenkilöt pohtivat elämää.
– Tässä työssä ainakin tulee mietittyä elämää niin monelta kannalta, lääkäri jatkoi.
– Voi herran tähden, kaikki ihmiset puhuvat itsekseen, ajattelin lääkärien puhuessa samalla, kun tutki minua.
– En tiedä, miten kirjailijat viettävät sairaslomaa, mutta edessänne on kuitenkin joko koko uran kertakaikkinen päättäminen tai sitten vaihtoehtoisesti pitkä lepo, ehkä kuukausien irrottautuminen kaikesta, mikä tuo teille kiireen tunnun tai rasittaa teitä henkisesti. Fyysisesti teissä ei todellakaan ole mitään vikaa. Vaikutatte ikäistänne paljon nuoremmalta ja vahvemmalta. Suorastaan kadehdin teitä, herra kirjailija, lääkäri sanoi, kirjoitti sairasloman ja ilmoitti sairaanhoitajalle, että minulla on lupa lähteä kotiin.
Vastaa