Puutarhateksti
Kirjat ovat ystäviäni. Olen ystävystynyt myös sellaisten kirjojen kanssa, joiden kirjoittajia en ole tavannut, en ole lukenut edes kirjoituksia tai haastatteluja heistä. Kirjat eivät kuitenkaan jatkuvasti esitä kysymyksiä minulle. Saan olla niiden kanssa niin kuin aika on kanssani. Ystävänä.
Nautin kuuluisuudesta, sitä en voi kiistää. Mutta toisaalta, se ei tuonut mitään sellaista, mistä en olisi saanut nauttia ilman kuuluisuuttakin. Huomaan nauravani omissa oloissani, enkä löydä itsestäni aikuisuutta. Turvaudun usein muistoihini Amirista: mies oli jo täyttänyt kahdeksankymmentä, kun löysin hänet kiipeämästä hänen iälleen täysin sopimattoman vaikeakulkuisille vuorille. Hän heitteli pieniä kiviä järven pintaan, enkä muista, että meidän ilomme olisi eronnut toisistaan, kun onnistuimme saamaan järven pintaan ihastuttavia kuvioita. Me uskoimme, että pystymme kirjoittamaan veden pintaan. Meillä Amirin kanssa oli ikäeroa lähes seitsemänkymmentä vuotta, mutta en ole milloinkaan nauranut kenenkään kanssa yhtä onnellista naurua kuin Amirin kanssa heitellessämme kiviä järvenpintaan. Monta mahdollisuutta nauruun minulla on ollut, mutta siitä on aina puuttunut jotain. Amir sanoi aina, että ihminen pidättää naurua sisällään juuri niin paljon kuin häntä on estetty elämästä. Eikä kukaan muu voi ymmärtää ihmisen elämää kuin ihminen itse. Voi Amir, miten kaipaan sinua!
Helen vaivaa mieltäni. Amirin luokse olisin voinut helposti viedä Helenin ja kysyä häneltä, sovimmeko toisillemme. Tai, vaikka en olisi sanonut mitään, Amir olisi nähnyt sen heti.
– Sielun kumppanin tunnistaa heti, Amir sanoi. Hän puhui usein rakkaudesta ja ihmisten sielujen valinnoista. Itse hän oli rakastanut vain kerran. Nainen oli kuollut juuri ennen kuin Amir oli ehtinyt kosia häntä. – Minä olen yhä hänen. Kuulun hänen sielulleen. Suutelen tuulta silloin, kun haluan hänet lähelleni. Amir ei näyttänyt surulliselta. Hän näytti rakastuneelta. Niin minäkin halusin tehdä elämäni valinnan.
Tapasin Helenin joitakin kertoja. Mutta hän vain jatkoi kysymistään. Ei, en voi moittia häntä mistään. Hän oli hyvin hellä, eikä hänellä tuntunut olevan salaisuuksia. Kauneuttaan saatoin vain ihailla. Hänen ihonsa todella tuntui pehmeältä, hän aisti minut, vaikkei tuntenut minua. Hän tuntui tutulta ja olisin voinut ehkä kuvitellakin hänet puolisokseni. Ainakin olisin voinut jakaa näkyvän elämän hänen kanssa. Mutta jokin varoitti minua, varoitti alusta asti. Ehkä se oli suhde aikaan. Helen tuntui elävän jotenkin omaa aikaansa. Ainakin se oli erilainen aika kuin minun.
Laitoin itseni koetukselle. Ehkä minä olen liian riippuvainen siitä, mitä Amir sanoi, puhui, opetti. Mutta toisaalta, en ollut löytänyt Amirin sanoista mitään sellaista, mihin en ollut voinut omalla elämälläni yhtyä. Niin. Amir eli toista aikaa kuin minä. Vuosikymmenten välissä on voinut tapahtua monia sellaisia asioita, joita en ollut ymmärtänyt etsiä. Kyseenalaistinko edes riittävästi tuon vanhuksen sanoja? Jos ajattelisin tarkoin, mitä kyläläiset olivat kertoneet Amirista ja tutkisin omia ajatuksiani sitä taustaa vasten, pelästyisin varmasti.
- Amir elää irti tästä ajasta, se on vaarallista, jos ajatellaan nuoria, joiden pitää valmistautua nykyelämään, he sanoivat kieltäessään lapsiaan menemästä vuorille Amirin luokse. – Jokaisella ajalla on omat vaatimuksensa. On elämän vaarantamista, jos nojautuu neuvoihin, jotka ovat päteneet melkein eri vuosisadalla! Näitä varoituksia olin kuullut vuosien ajan.
Mikä sai silti minut menemään kiihkon vallassa Amirin luokse. Itse asiassa, päivisin koulussakin ajattelin vain, että ehtisin tehdä arkiset velvollisuuteni mahdollisimman pian ja sitten pääsisin vuorille. Janosin keskusteluja. Juuri siksi, että niiden kautta tunsin pääseväni ainoalle tielle, joka auttoi minua ymmärtämään elämään. Nyt huomaan eläväni ajassa, joka huutaa Amiria. Ihmiset kirjoittavat, nauhoittavat, käsikirjoittavat ja tutkivat. Aika on edellä kaikkea inhimillistä, sodista kerrotaan yhtä aikaa sotimisen kanssa. En tiedä ketään muuta, jonka kanssa haluaisin puhua ajasta, temposta elämässä, elämän rauhasta ja rauhattomuudesta. Helen olisi ollut varmaankin loppuelämäni keskustelukumppani. En yhtään epäile sitä, etteikö hän olisi riittävän älykäs vastaamaan siihen, mitä naiselta odotin. Mitä naiselta mies edes voi odottaa? Isäni oli onnellinen, kun äitini keitti hänelle ruuan, siisti kodin ja hymyili hänelle. Isä rakasti äitiäni, niin kuin äitini isää. Mutta en koskaan kuullut, että äitini olisi kysynyt isältä koko ajan tämän elämästä.
Tiedätkö mitä? En koskaan lähestynyt Heleniä tavalla, joka olisi voinut johtaa avioliittoon. Meidän tiemme erkanivat täysin, ja on sanottava, että joskus kaipasin häntä! Niin, kaipasin ihmistä, jonka olin tavannut vain muutaman kerran. Suutelimme, kyllä, rakastelimmekin, mutta siihen se kaikki jäi. Nyt pidättelen hieman nauruani kertoessani, että viimeinen muistikuvani hänestä on hetki, jolloin hän kysyi, mikä on mielestäni rakkaudelle paras tempo? Silloin minua ei naurattanut, se oli viimeinen piste ja annoin hänen mennä.
En katunut ratkaisuani Helenin suhteen. Olen päätynyt samanlaiseen ratkaisuun myös muiden elämäni varrella tapaamieni naisten suhteen. Kukaan ei kyllä samalla tavalla vaikuttanut minuun kuin Helen. Useimmat seuralaisistani ovat olleet kaunottaria, jotkut suorastaan häikäiseviä. Kaikki ovat sulostuttaneet minua omalla tavallaan, ainakin tehneet hetken elämästäni fyysisen rakkauden koskettamaksi. Jätin silti itseni yksin. Mieheksi, joka selviää elämästä ilman naista. Amir ei antanut sellaista ohjetta, ei suinkaan. Olin kuullut niin monen miehen sanovan, että naisen pitäisi olla mahdollisimman täydellinen ulkoisesti ja sisäisesti. He sanoivat – kansallisuudestaan riippumatta, asemastaan riippumatta – että vaikeudet naisen kanssa ovat monin verroin pahempia kuin liike-elämän ongelmat, taloudelliset vaikeudet tai jopa fyysisen terveyden menettäminen. Eiväthän he kaikki viisaina pitämäni miehet voineet olla väärässä!
Minulle kirjoittaminen oli liian tärkeää uhratakseni sitä riskille menettää elämän mahdollisuudet naisen vuoksi. Jatkoin kirjoittamistani. Käytin kirjalliseen elämääni, urani kehitykseen kaiken tarmoni ja aikani. Viimeksi kirjoittaessani kirjaa ajasta ihmisen kiirastulena, tunsin ensimmäisen kerran elämässäni väsyväni omaan itseeni. Olin vihainen ajalle, olin siihen pettynyt. Olin juuri täyttänyt viisikymmentä, kun tapasin naisen nimeltä Aurion.
– Kaunis nimi sinulla. Mitä Aurion tarkoittaa? huomasin yllätyksekseni kysyväni naiselta, joka istui viereeni junamatkalla jossain Englannin maaseudulla. Olin matkalla pitämään yliopisto-opiskelijoille esitelmää kirjailijoiden tulevaisuuden näkymistä. Odotin luentoa innokkaasti, vaikka minut yllättänyt elämän väsymys olikin yhä seuranani.
– Aurion tarkoittaa minua, ei muuta, nainen vastasi.
Miten hän muistuttikaan Heleniä. Me puhuimme koko junamatkan ajasta. Aurion katsoi minua suoraan silmiin, hetkittäin tunsin hänen nojaavan arasti minuun. Nautin kuunnella Aurionin puhetta. Annoin hänelle anteeksi hänen kysymyksensä, elämä oli selvästi antanut minulle kärsivällisyyttä suhteessa naisen tekemiin kysymyksiin. Vaikka ne koskivatkin minun omaa elämääni.
– Mitä sinä toivot ajalta? Aurion kysyi. Juna sukelsi juuri silloin pitkään tunneliin. Aika pysähtyi pimeyteen, ihmisetkin pysähtyivät. Mielissä kävi pelkokin, entä jos tapahtuu onnettomuus? Kuka pelastuisi pimeästä tunnelista hengissä? Kenen aika pysähtyisi, kenen jatkuisi? Kuka jäisi elämään, kuka sen valinnan tekisi? Sattuma vai pelastajat, avulias kanssamatkustaja?
Huomasin taas kaipaavani Amiria. Tuskastuttavaa oli tajuta, miten yhden ainoan ihmisen läsnäolo oli voinut tarjota niin valtaisan turvallisuuden, henkisen mahtavuuden elämän koskettamiseen ja ajan tajuamiseen niin, ettei tarvinnut pelätä. Mitään eikä ketään. Elää vain ja tarttua ajan liitoon. Voi Amir, miksi sinä et ole kaikki ihmiset! Miksi olit vain yksi, jota yhtäkkiä ei enää ollutkaan!
Aurion ei huomannut, miten kyyneleet nousivat silmiini. Hän kysyi uudelleen:
– Mitä sinä toivot ajalta?
Minusta oli hauskaa, että Aurion ei jäänyt odottamaan minun vastaustani, vaan vastasi jo malttamattomana:
– Minulla on tällä hetkellä aivan liian vähän aikaa. Haluaisin sitä enemmän. Mutta toisaalta tiedän, että kun kesä koittaa, minulla on sitä enemmän. Saan nimittäin siihen mennessä valmiiksi minulle tärkeän lopputyön.
En kysynyt häneltä, minkä lopputyön. Joka tapauksessa olin varma, että se oli hänelle jotain erityisen tärkeää. Mutta minua alkoi naurattaa, naurun kyyneleeni sekoittuivat niihin, jotka olivat nousseet kasvoilleni kaipuustani Amiriin.
Tein poikkeuksen. Vastasin hänen kysymyksiinsä. Muistin Heleniä – miten elämämme olisi mahtanut mennäkään toisin, jos olisin vastannut hänen kysymyksiinsä. Myöhäistä.
Aurion oli valloittava. Hän ei todellakaan jaksanut kuunnella minun vastauksiani, vaan lensi jo eteenpäin uusine kysymyksineen ja vastauksineen.
– Minä toivon ajalta, että se antaisi minulle terveyttä ja että saisin olla hyvässä kunnossa ehtiäkseni tehdä kaiken, mitä elämässäni haluan, hän puhui nopeasti aivan kuin tuntien kiireen. Junamme kulki kuitenkin meidän puheistamme riippumatta. Niin kuin elämäkin.
Yhtäkkiä tunsin Amirin läheisyyden. Otin Aurionia kädestä ja suutelin häntä. Hän ei vastustellut, vaan otti suudelmani vastaan. Me olimme sylikkäin kuumassa junassa. Toinen, kolmas tunneli, ehkä neljäskin emmekä me edes huomanneet pimeyttä, joka ympäröi meidät.
– Aika on ystäväsi, Aurion, sanoin hänelle ja minusta tuntui kuin olisin varastanut Amirin omaisuutta. Hänen viisauttaanko join kuin omaani? Mitä Amir sanoisi, jos olisi tässä?
Vietin Aurionkin kanssa aikaani vain sen junamatkan. Pidin esitelmäni yliopisto-opiskelijoille ja jatkoin elämääni.
Kirjoitin, luennoin, matkustin ja vältin naisia.
Vastaa