Totuin menestykseen kirjailijana nopeasti. Opin tuntemaan ihmisiä monista kansallisuuksista ja kulttuureista. Usein ihmettelin, mikä minussa viehätti. Kirjoistani pidettiin, mutta tavallisimmin ihmiset halusivat kuitenkin puhua kanssani. Joskus tuntui siltä, että he ostivat kirjani vain päästäkseen puheisiin kanssani. Ja juuri puhumisesta en ollut pitänyt Amirin kuoleman jälkeen. Mielestäni se, mitä ihmiset tekivät sanoillaan, ei ollut puhetta. En tiedä, mitä se oli. Vain Amirin puhe oli minulle puhetta. Ymmärsin sitä, ja sen avulla ymmärsin niin paljon enemmän. Kun ihmiset puhuivat minulle, tuntui kuin ymmärtämiseni elämää kohtaan olisi sana sanalta vain vähentynyt. En halunnut sitä.
– Miksi he kaikki kysyvät, kysyvät, kysyvät lakkaamatta, olisin halunnut aloittaa keskustelun, jos Amir olisi vielä elänyt. Minua harmitti se, etten ollut ehtinyt puhua tästä aiheesta Amirin vielä eläessä. Olen usein pohtinut ja yrittänyt tavoittaa sen, mitä Amir olisi vastannut, jos olisin ehtinyt puhua hänen kanssaan. Olisiko hän ehkä ollut vain vaiti? Muistin naisen, jonka olin tavannut Frankfurtin viime lennolla. Hänen nimensä taisi olla Helen, aivan kuin äitinikin. Muuten hän ei muistuttanut äitiäni millään tavalla, päinvastoin. Äitini oli hiljainen ja vaatimaton, alati hymyilevä ihminen. Lempeä. Lentokoneen Helen sitä vastoin aivan mahdoton energisyydessään.
– Älä ota vaimoa, jos et tunne syvää rakkautta häneen, äiti sanoi sen ainoan kerran, kun hän otti kantaa minun elämääni ja tulevaisuuteeni. Nuo sanat vaikuttivat nyt aivan erityisesti. Enhän missään tapauksessa ollut miettimässä, olisiko Helen mahdollisesti tuleva aviopuolisoni. Siitä huolimatta äitini sanat nousivat vuosien takaisista muistoista nyt päällimmäisiksi ajatuksiini. Helen oli kyllä huolehtinut kaikesta. Erottuamme Frankfurtin lentokentällä hän oli ehtinyt saada minustakin irti paljon. Hän tiesi, että esiintyisin messuilla. Hän tuli sinne. Hän seisoi useita tunteja etäällä katsellen kaikkea, mitä tein. Välillä hän kävi luonani ja – kysyi jotain! En muista sanoneeni hänelle muuta kuin, että ellei hän lakkaa kysymästä minulta minun elämääni liittyvistä asioista, tulisin hulluksi. Hän vain nauroi. Vaihdoin kieltäkin hänelle puhuessani, välillä tiuskaisin hänelle saksaksi, välillä englanniksi, taisin huudahtaa kerran ranskaksikin. Kaikilla kielillä kuitenkin sama sanoma: Jätä minut rauhaan! Älä kysy koko ajan! Miksi ihmisten on koko ajan kysyttävä! Miksi he kaikki kysyvät. Olen pian neljänkymmenen viiden, menestynyt kirjailija. Kirjojani on käännetty pian kolmellekymmenelle kielelle. Olen saanut matkustaa maailmalla ja nähdä mitä kauneimpia luonnon nähtävyyksiä. Olen hiljentynyt putouksilla ja ihmetellyt savannien ja aavikoiden elämää, päässyt vertaamaan niitä maailman suurkaupunkien kiihkeyteen. Enkä kuitenkaan ole tavannut yhtään sellaista ihmistä, joka ei olisi heti alkanut kysyä minulta minun elämääni liittyviä asioita. Miten kaipaankaan Amiria. Amir! Miksi he kaikki kysyvät?
Vastaa