Rakastin lentämistä. Halusin lentokoneessa aina ikkunapaikan varmistaakseni, ettei yhtään pilveä, auringonsädettä tai nousun ja laskun mahdollistamaa näkymää uusista maista jäisi minulta näkemättä. Vierustovereista en olisi välittänyt, mutta minulla ei ollut nuorena varaa ostaa kahta istumapaikkaa varmistaakseni sen, ettei minun olisi tarvinnut keskustella kenenkään kanssa. Kun minulla myöhemmin oli mahdollisuus taloudellisesti varata niin monta paikkaa kuin olisin halunnut, en enää halunnut tehdä sitä.
Minuun eivät vaikuttaneet lento-onnettomuudet eivätkä uutiset siitä, että lentokoneissa saattoi olla teknisiä vikoja. Odotin malttamattomana uusia matkoja, uusia nousuja ja laskuja, uusia maita ja taivaan sineä.
– Minne olette matkalla, nuori nainen kysyi minulta. Olin juuri kiinnittänyt istuinvyöni ja taipunut katsomaan, mitä ikkunasta näkyisi. Pyysin lentoemännältä kahta huopaa; toista sitä varten, ettei ikkunasta vetäisi, toista sitä varten, että voisin nukahtaessani pitää etäisyyden vieressä istuvaan.
– En yleensä puhu lennoilla kenenkään kanssa, vastasin ja ihmettelin vastausta itsekin. En suinkaan halunnut olla epäkohtelias. En siksi, että olin kirjailija ja lukijat olivat minulle tärkeitä, vaan siksi, että Amir oli opettanut minulle ystävällisyyden. Amir sanoi aina, että enkelit rakastavat ystävällisyyttä. Se oli erikoinen sanonta, ja ainoa, missä Amir käytti sanaa enkeli. Muuten hän vain naurahti enkelipuheille.
– Ihmiset haluavat puhua kauniista asioista enkeleistä puhuessaan. Miksi eivät puhu kauneudesta, luonnosta ja ihmisyydestä? Amir melkein tuohtui. Enkeli olikin ainoa aihe, mistä Amir tuohtui. Hän oli aina rauhallinen.
– Aika saa ihmisen rauhalliseksi. Aika, silloin, kun ihminen on sen ystävä, hän sanoi viimeisenä kesänään.
– Mietitte jotain, nainen jatkoi sinnikkäästi, vaikka en ollut vastannut millään tavalla hänelle. – Kuka on mielessänne nyt?
– Anteeksi, mutta olette tunkeileva enkä pidä tunkeilevista ihmisistä, sanoin ja tunsin, etten lainkaan hallitse omaa käytöstäni. Puheeni kulki kuin en olisi itse vaikuttanut siihen lainkaan.
Lento sujui muuten hyvin. Nautin lentokoneen ikkunanäkymistä, arvostin lentoyhtiön ystävällistä palvelua ja tunsin muutenkin oloni rauhalliseksi ja luottavaiseksi. Vaistosin, että kirjani alkaisivat menestyä ja unelmani, johon Amir oli minua koko lapsuuteni valmistanut, vähitellen alkaisi tulla todeksi. Vain nainen ei jättänyt minua rauhaan.
– Onko minussa jotain sellaista, miksi ette halua keskustella kanssani? hän kysyi.
Katsoin häntä.
Hyvin siniset, lempeät silmät, tasainen, hoidettu iho. Hoikka olemus, kuitenkin hän oli jotenkin energinen. Iloinen, voisin sanoa pelkästä ensivaikutelmasta. Jos minulla oli jokin mielikuva miellyttävästä naisesta, hän muistutti kaikin tavoin juuri sitä mielikuvaa.
– En vain ole juttutuulella, vastasin englanniksi. Olisin voinut puhua ranskaa niin kuin hän, mutta halusin kaikin tavoin olla etäinen ja ilmaista hänelle, etten todellakaan halua tutustua häneen. Lentomatkaa oli kuitenkin jäljellä vielä sen verran jäljellä, että minun oli tehtävä selväksi hänelle, että en ole hänen uusi tuttavansa. Nainen, joka ilmoitti nimekseen Helen, ei antanut periksi. Kun lentoemännät tarjoilivat päivällisen, Helen oli jo kertomassa elämäntarinaansa minulle. En kuunnellut niin tarkkaan, että voisin nyt toistaa tarinansa. Ehdin hänen kertoessaan pohtia myöskin sitä, oliko hän tyypillinen nainen, jolla oli vain tarve puhua. Kertoa elämänsä tarina jokaiselle sellaiselle ihmiselle, joka vain tarjoutui tai suostui kuulijaksi. Lentomatkat olivat tällaiseen oivallisia tilaisuuksia, enhän minäkään päässyt pakenemaan. Yhtä aikaa lentomatkan päättymisen kanssa Heleninkin elämäntarina päättyi: – Olen vapaa. Kahleeton.
Sen vuoksi hieman hämilläni, kaikkien rajojen ja rajoitusten jälkeen. Miten sinun elämäsi rajojen laita on? Oletko sinä vapaa?
Vastaa