Hautakyyneleitä voi nähdä kaikkialla, Amir oli opettanut kulkiessamme vuorilla. Hautakyynel on sellainen kivi, Amir neuvoi, että sen päällä on pienestä kivestä kiinni isoon kiveen jäänyt pisara, joka näyttää aivan kyyneleltä.
– Kyyhkyt pitävät niistä, Amir näytti ja osoitti harmaata kyyhkyä kyynelkivellä. Totta. Olen usein elämässäni, kulkiessani kaikkialla maailmassa myöhemmin, nähnyt, että Amir tiesi tämänkin. Ensimmäisen kerran näin hautakyynelkiven Roomassa, aivan kaupungin keskustassa suihkulähteen edessä. Sitten lukuisia kertoja. Ja viimeisen aivan äskettäin käydessäni Espanjassa. Malagassa, aivan rautatieaseman vieressä on myöskin pieni suihkulähde. Sen edessä olevalla suurella harmaalla kivellä oli kyynel ja kyyhky – vaikka en ollut uskoa näkemääni.
Kävelin koskettamaan kiveä. Kyyhky ei pitänyt siitä, että tulin niin lähelle. Se lennähti vähän matkan päähän, katsoi minua ja kujersi. Sen kujerruksesta säpsähdin kuulevani Amirin syvän, pidättelevän naurahduksen.
– Eikö tämä olekin hautakyynel, eikö olekin, puhuin kyyhkylle hiljaa. Säpsähdin, kun huomasin puhuvani Amirin äänenpainoilla. Enkä yleensä puhunut saksaa, nyt tein sen. – Tätäkö tarkoitit, Amir, kun sanoit, että olet lähelläni. Lähempänä kuin silloin, kun elit vuorilla ja sain käydä sinun luonasi, huomasin puhuvani linnulle. Keväisin tuhannet linnut ympärilläni pitivät omaa meteliään.
Onneksi kukaan ihminen ei kuullut minun puhettani linnulle. Ehkä Amir.
Hautakyynel pelasti kerran henkeni. Olin juuri saanut valmiiksi ensimmäisen kirjani ja minut oli kutsuttu Frankfurtin kirjamessuille suuren kustannustalon vieraaksi. Vuosien turhalta tuntunut työ oli ollut valua hukkaan, kun viimein olin saanut käännössopimuksen romaanilleni, joka kertoi kulttuurin merkityksestä ihmiskunnalle. Sen nimelle Oodi elämälle oli naurettu edessäni ja tietämättäni. Vain minä uskoin siihen, vaikka se oli tuskallista. Olin yöpynyt Pariisissa ja vietin viimeistä aamiaistani hotellin parvekkeella. Näin vastapäisellä kadulla suuren lintuparven ja sen keskellä suuren kiven. Jätin kahvini kesken ja kiirehdin ulos. Otin mukaan kameran, jota pidin aina mukanani. Lintuparvi tuskin huomasi minua, päinvastoin, linnut laittoivat minut väistämään niitä. En huomannut lintujen keskellä olevaan pientä katutyömaan kuoppaa ja kaaduin. Vain askelen verran toiseen suuntaan ja olisin vahingoittunut. Kaaduin suuren kiven kohdalle ja sain siitä otteen. Tajusin, että vain hautakyynel, omituinen tarina suuren ja pienen kiven suhteesta, oli pelastanut henkeni.
– Amir, sinäkö siinä jälleen? kysyin ja pulut katsoivat minua.
Monta pientä sattumaa saattoi minut Frankfurtiin. Kun kustannussopimus oli allekirjoitettu, tunsin, että olin ollut yksinäinen. Minun olisi aika löytää rinnalleni elämänkumppani, nainen, jota voisin rakastaa.
– Muista, ennen kuin solmit avioliiton, sinun on muistettava tutkia suhteesi ja rehellisyytesi ajan, parhaan ystäväsi kanssa. Nainen ja aika voivat olla miehen rinnalla viholliset, täynnä mustasukkaisuutta ja katkeruutta tai sitten ne voivat olla osa suurta ystävyyttä, joka juuri ajan myötä rakentuu rakkaudeksi. Amirin sanat elävät kuin hän olisi läsnä niitä sanomassa.
Vastaa