Olin lukenut koulussa paljon kirjoja. Niissä oli monia kertomuksia vanhuksista, jotka opettivat elämästä. Lukiessani niitä ajattelin Amiria. En kertonut koskaan luokkatovereilleni Amirista. Joku ehkä tiesi, varmastikin, että olin käynyt usein hän luonaan vuorilla. Kukaan ei myöskään kysynyt minulta Amirista mitään. Kirjoissa kerrottiin myös surusta, kun vanhusta ei enää ollut. En halunnut lukea niitä sivuja moneen kertaan, niin kuin luin kirjat muuten. Luin ja luin, jotkut kirjat osasin melkein ulkoa. Sivuja, joissa kerrottiin vanhuksen kuolemasta ja sen aiheuttamasta surusta, en halunnut lukea. Hyppäsin ne ylitse. Joskus liimasin ne kiinni, vaikka tiesin, että opettaja vihastuisi minulle siitä. Muistin Amirin sanat: – Opettaja, jota pelätään, ei ole opettaja. Todellinen opettaja on sellainen, jota rakastetaan. Ihminen ei opi, ellei rakasta. Niin Amir opetti minua, siksi en pelännyt opettajaa, jonka tiesin tulevan vihaiseksi siitä, että olin liimannut sivut yhteen. Ei hän olisi kuitenkaan ymmärtänyt sitä, etten halunnut lukea vanhuksen kuolemasta. Se olisi kertonut minulle liian todellisena siitä, että Amiriakaan ei olisi yhtenä päivänä.
Se päivä tuli liian varhain, kuin odottamatta.
Amir oli valmistanut minua siihen. – Kun minua ei enää ole, olen sinun luonasi joka hetki. Sitten sinun ei enää tarvitse pyöräillä luokseni tänne kauas vuorille. Olen sinun unessasi, olen sinut itkussasi, olen sinun naurussasi. Olen jokaisessa linnussa, joka on tehty käsin käsityöpuuhun. Ja erityisesti olen luonasi silloin, kun ihmiset eivät usko sinun mahdollisuuksiisi elämässä.
Amir kuoli, kun oli jälleen huhtikuu. Olin juosten matkalla hänen luokseen, sillä keltainen polkupyöräni oli rikkoutunut. Minua ei väsyttänyt, sillä minulla oli hänelle niin paljon kerrottavaa.
– Amir! Olen kirjoittanut sinusta tarinat vihkooni! huusin jo portilta. Ehdin jo ajatella, että sade on taas maalannut aidan ja portin, on meidän vuoromme Amirin kanssa.
– Amir! Missä olet? Oletko puita kaatamassa, kun en näe sinua!
En ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta ihmistä. Amir ei ollut noussut sinä aamuna sängystä. Hän näytti kauniilta, enkä minä pelännyt häntä. Suljin hänen silmänsä, niin kuin olin nähnyt isäni tekevän omalle isälleen silloin, kun olin vain viisivuotias. Kysyin isältä, mitä hän teki ja hän kertoi.
– Muista silloin myös kiittää häntä, isäni oli neuvonut. Minun oli helppo kiittää Amiria. Hänhän oli minun äitini, minun isäni ja minun opettajani. Häntä minä olin rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Vielä silloin en itkenyt, surun tunsin kyllä. Minä itkin vasta vuosien kuluttua.
Kyläläiset hautasivat Amirin hänen omalle vuorelleen. Minä sain rakentaa ristin, sillä yhtäkkiä kaikki kuitenkin tiesivät, että minä olin rakastanut Amiria kuin omaa isääni. Tein ristin ruusun oksista, keitin Amirin opettamalla reseptillä ruusunlehdet ja tein niistä Amirille linnun. Sellaisen samanlaisen pyöreän kuin portissa oli.
– Kiitos, Amir. Jonain päivänä minä tulen luoksesi.
Minä en käynyt silloin enää koskaan Amirin talolla. Vuorillekaan en mennyt. Päätin, että jätän vuoret Amirille.
Lähdin vastakkaiseen suuntaan, ystäväkseni otin vain ajan. Ymmärsin Amirin kuolemaa vähän. En kuitenkaan koskaan elämässäni ole pitänyt Amirin jälkeen jäähyväisistä, en odottamisesta enkä jonnekin tulemisesta. En pitänyt enää yllätyksistä, joita olin oppinut Amirin kanssa rakastamaan enemmän kuin mitään muuta elämässä.
Vastaa