Amirin talo oli valkoinen, kalkista pehmeä. Sateen jälkeen auringonpaisteessa talo hohti niin, että piti suojella silmiä. Ikkunaluukkuihin Amir oli kaivertanut pieniä pyörteitä. Hän sanoi niitä linnuiksi, vaikkeivat ne todellakaan näyttäneet yhtään linnuilta. Amir ei pitänyt siitä, että käsityön taitajat eivät voineet antaa nimiä töilleen, vaan muut tekivät sen. Siksi Amirin talon ikkunaluukkujen pyörteet olivat hänen mukaansa lintuja. Pieni portti ja talon ympäri vuoren rinnettä kiipeävä puuaita olivat nekin valkoisia. Maalin Amir sekoitti itse: kivestä, kalkista, vuorikasveista ja vedestä kuumentamalla ja sekoittamalla. Minäkin sain kerran maalata porttia. Sade oli kuin sivellin: se kaapi maalin pois vuodessa, ja sen vuoksi me maalasimme portin ja aidan aina uudelleen. Amir sanoi, että sade maalaa omalla vuorollaan. Muut ihmiset olisivat harmitelleet sitä. Olisivat sanoneet sitä turhaksi työksi, ajan kuluksi.
Amir seisoi yhä suoraselkäisenä, vaikka hänellä oli ikää pitkälti yli kahdeksankymmentä vuotta silloin, kun minä olin nuori ja kävin hänen luonaan. Minun mielestäni Amir nuortui vuosien kanssa.
– Niin kaikki vanhat ihmiset tekevät, jos he rakastavat omaa elämäänsä, Amir sanoi.
Halusin tulla Amirin kaltaiseksi. Päätin rakastaa aina omaa elämääni. Olin silloin kaksitoista, kun päätin kiirehtiä vanhaksi tulemistani.
– Putosin korkealta kalliolta, Amir selitti, kun kysyin, miksi hän ontui toista jalkaansa. – Ei sitä huomaa, kun kiipeät, lohdutin häntä.
– Älä minua lohduta, lohduta itseäsi, Amir vastasi minulle. – En minä kärsi siitä, että toinen jalkani ei kulje toisen tahdissa. Ihmiset odottavat ruumiinsa jäseniltä moitteetonta toimintaa eivätkä pysty siihen itsekään, Amir opetti. Minua nauratti silloin. – Ethän sinä olisi Amir, jos et ontuisi!
Amirin kaltaista käden taitajaa ei ollut koko kylässä. Vuorilla asui monia ihmisiä, jotka osasivat tehdä puusta ja kivestä monenlaisia esineitä. Taiteilijoitakin asui kauempana Amirista. Mutta kaikki tiesivät, että Amirin käsissä oli erikoinen voima ja herkkyys yhtä aikaa. Jos jotain erityisen kaunista tarvittiin, pyydettiin se Amirilta. Jos erityisen kestävää tarvittiin puusta, kivestä tai savesta, se pyydettiin Amirilta. Katsoin omia käsiäni ja tiesin jo nuorena, etten voisi käsilläni seurata Amiria. Hengelläni ja sielullani vain.
Amir söi vain vähän. Hän oli ruumiinrakenteeltaan hoikka ja jäntevä. Miehet eivät yleensä syöneet marjoja eivätkä yrttejä, mutta Amir kasvatti niitä. Vain Amir pystyi tuomaan metsästä marjojen kasvualustoja ja sai ne lisääntymään omalla pihallaan. Muiden tuomina ne kuolivat eivätkä tuottaneet satoa. Minä sain tietää, mikä oli Amirin salaisuus.
– Kasvin kanssa pitää ensin keskustella, sitä pitää kunnioittaa. Ei voi vaatia mitään, tarjota vain mahdollisuutta uuteen asuinpaikkaan. Edellyttäminen vie hengen. Eivätkä marjat ja hedelmät, kukatkaan, tee siinä mitään eroa ihmiselle, Amir sanoi. Minä tiesin, mitä hän tarkoitti.
– Siksikö sinä asut yksin täällä kaukana vuorilla? minä kysyin häneltä kerran. Amir hörppäsi kuumaa juomaansa ja asetti kupin syrjään kertoakseen verkkaaseen tapaansa:
– Niin, poika. Ihminen loittonee, kun häneltä aletaan edellyttää ja odottaa. Ihminen ei voi todella elää ajassaan, jos ulkopuolelta kasvavat odotukset ja edellytykset tekevät hänen polulleen viitat jo valmiiksi. Niin kuitenkin ihmiset tekevät toisilleen. Siksi niin useat elävät kuolleena. Minä halusin elää ja tulin tänne, missä minulle elämä tarjoaa mahdollisuuden eivätkä ihmiset edellytä sitä minulta pois. Vasta täältä voi nähdä taivaan ja kuulla tuulen tai koskettaa hentoa linnunpoikaa. Siksi sinäkin tulet tänne. Et sinä tule minun vuokseni, poika, tulet itsesi vuoksi. Amir puhui usein äidistään. Hänen äitinsä nimi oli Sera, parantajasuvun nuorin tytär silloin, kun hän synnytti Amirin.
– Vanha jo syntyessään, oli Sera sanonut ylpeänä. Amirilla oli useita veljiä ja sisaria, mutta he syntyivät nuorina. Vain Amirille Sera opetti parantajan taidot. – Mutta suurin taito oli ystävyys ajan kanssa, Amir kertoi. - Aika parantaa enemmän kuin vesi, Amir sanoi. -Mutta tulet aina tarvitsemaan molempia, muista ne. Kiitä niistä.
Minulla on Amirista yksi valokuva. Olen säilyttänyt sitä ruusunlehdistä ja oksista tehdyssä rasiassa. Amir opetti kaikille lapsille, jotka hänen luonaan kävivät, miten ruusunlehdistä ja ruusupensaan oksista tehdään rasia, jossa aarteet säilyvät hyvin. Pieni pala sammalta oli pitänyt Amirin valokuvan aivan kunnossa. Kuvassa Amir ei suostunut hymyilemään. – Enhän tiedä, kuka näkee hymyni, hän oli sanonut itsepäisesti. – Hymyilen vain sellaiselle, joka ansaitsee hymyni, hän sanoi enkä saanut häntä muuttamaan ilmettään. Siksi Amir on kuvassa vakava, hänen harmaat, jouhimaiset hiuksensa tuulen pöyhimät, viikset ja parta vankat ja puhtaat. – Sinä olet sittenkin hienostelija, huusin hänelle riemuissani, kun hän vaihtoi päälleen punaruutuisen pellavapaidan.
Amir on kuvassa elävä. Hänen silmänsä puhuvat minulle yhä, voin tuntea hänen naurunsa, josta hän piti sisällään niin suuren osan.
Vastaa